Iltapäivälehtien lyttäys on epä-älyllistä

Olin viikon poissa maasta. Paluumatkalla Helsinki-Vantaalla ostin Ilta-Sanomat nähdäkseni, mitä nyt on päivän päällä.

Joidenkin ihmisten mielestä on fiksua mollata iltapäivälehtiä. Minusta se on yhtä älyllistä kuin dekkarikirjallisuuden lyttääminen tai säätilan toteaminen. Dekkareiden haukkuminen on sikäli sama asia, että siinä haukutaan koko genre, laadusta riippumatta. Jokainen dekkareita lukeva tietää, että on kirjallisesti korkeatasoisia dekkareita ja sitten niitä, jotka jäävät pian kesken kurkkaamatta edes, kuka on murhaaja. Samoin on hyvää iltapäivälehtijournalismia ja sitten sitä hirveää huttua.

Kun Mika Myllylä kärähti dopingista, satuin juuri olemaan synnyinpaikkakunnallani Haapajärvellä. Soitin Ilta-Sanomiin, jossa olin ollut pari vuotta aiemmin töissä, että voisin tehdä heille jotain. Kävin ensin muistaakseni kunnantalolla ja huoltoasemalla jututtamassa ihmisiä. Sitten suuntasin Myllylän vanhempien asunnolle. Soitin melkein itku kurkussa ovikelloa ja anteeksi pyydellen kysyin haastattelua. Uskoin heti, kun sanottiin ei.

Myöhemmin illalla paikkakunnalle saapui varsinainen Ilta-Sanomien toimittaja. Vein hänet ja kuvaajan samaan osoitteeseen ja kuuntelin rappukäytävässä, miten toimittaja suostutteli vanhemmat haastatteluun. En voi vieläkään käsittää, että vanhemmat suostuivat - jopa kuvaan, tosin takaapäin.

Dopingista kiinni jääneen urheilijan vanhempien haastattelu ei ehkä ole merkityksellistä journalismia, mutta en silti voi olla ihailematta sellaisia toimittajia, jotka sitkeästi ja häikäilemättä pyrkivät tavoitteeseensa. Sellaisia todella tarvitaan, varsinkin silloin, kun vastassa on kovaksikeitetty ympäripyöreitä puhuva poliitikko.

Valitettavasti välillä Iltistä lukiessa tuntuu siltä, että sen taso on laskenut. Joko sitä tehdään entistäkin halvemmalla tai siihen ei enää saada rekrytoitua näitä sitkeitä sissejä.

Lentokentällä ostetusta Iltiksestä jäi mieleen juttu Jari Sarasvuon Trainers´Housen osakkeenomistajille pidetystä tilaisuudesta, jossa kerrottiin yhtiön huonosta tuloksesta ja siitä, että Sarasvuo oli pyytänyt anteeksi sitä, että hänen ja Virpi Kuitusen romanssi oli ajanut julkisuudessa yritysasioitten edelle. Kainalojutussa kerrottiin, mitä tilaisuudessa oli tarjottu. Siinä vihjailtiin, että kylläpä on mellevät tarjoilut, vaikka huonosti menee. Muistaakseni jotain lohirullia ja porkkanamuffinsseja oli syöty - eiköhän tuo nyt ole ihan perussettiä.

Minusta ei koskaan tulisi hyvää iltapäivälehden toimittajaa, osin jo mainitun häikäilemättömyyden puutteen vuoksi mutta myös siksi, että en pysty riittävästi pöyristymään asioista, joissa ei minusta ole mitään pöyristyttävää.

Asia ei nimittäin ole niin, että iltapäivälehden toimittajilla olisi löyhä moraali, kuten joskus kuulee sanottavan. Heillä on nimenomaan oltava tiukka moraalikäsitys, joko todellinen tai teeskennelty.

Fasisti toteuttaa itseään

Koko kansan tv-tohtori Kiminkinen sanoi lauantain Ilta-Sanomissa, että parasta juuri nyt hänen elämässään on saada toteuttaa itseään. "Viimeksi ohjelmaa katsoi lähes 700 000 ihmistä, ja minulta valahti kyyneleet silmiin. Tuli nöyrä olo, ja tunsin, että kelpaan."

Mykistävää. Kuinkahan ammottava aukko tohtorin itsetunnossa on mahtanut olla, kun sen täyttämiseen on tarvittu noin paljon populaa? Sanotaan, että ihminen paljastaa oikean karvansa vastoinkäymisissä, mutta vähintään yhtä paljon ihminen paljastaa itsestään menestyessään.

Tuo itsensä toteuttaminen tuntuu olevan nykypäivänä tärkeää, mutta en aivan pohjia myöten käsitä, mitä sillä tarkoitetaan. Ilmeisesti se merkitsee ainakin tekoja, joiden kautta ihminen kertoo, kuka hän sisimmässään on. Se on myös ilmeisesti jotakin positiivista.

Mutta toteuttiko esimerkiksi Hitler itseään todemmin maalatessaan tauluja vai valloittaessaan Puolan?

Nyt vedin hihasta natsikortin, kuten teki toimittaja Petri Sarvamaa kuvaillessaan Kaarina Hazardin kolumnia Tony Halmeesta fasistiseksi (http://petrisarvamaa.blogit.uusisuomi.fi/). Sarvamaan teksti on hämmentävää sekoilua ja paljastaa bloggaamisen riskit: joskus saattaa tulla näpyteltyä ennen kuin tulee juuri ajateltua.

En tosin itsekään ymmärrä, miten kuolleen nimittely "möhkäleen muotoiseksi kotieläimeksi" on mediakritiikkiä, mutta muuten ymmärrän Hazardin pointin – ja niin ymmärtää joka ikinen, jopa Petri Sarvamaa, jos vain haluaa. Mutta jos Hazard möhkäleen muotoisena feministinä ärsyttää jo lähtökohtaisesti, tekstin voi väärinymmärryksen varmistamiseksi lukea niin kuin fundamentalisti lukee raamattunsa.

Itsensä toteuttaminen ja fasismi olivat esillä myös sunnuntain Hesarissa, jossa kirjailija ja taloustoimittaja Tommi Melender esitteli mielipiteitään. Melenderin virkistävä viesti kuuluu näin: hippiyden ytimessä on, yllätys yllätys, fasismi, ja 60-lukulaiset saattoivat loppuun sen, minkä natsit aloittivat. Ja siksi me nyt palvomme kauneutta ja nuoruutta.

Kerrassaan freesiä. (Enemmän tietokirjallisuutta lukeva mieheni tosin huomautti, ettei tuossa ollut mitään uutta, Melender on vain sattunut lukemaan teoksen nimeltä Tajunnan alkemistit, jossa kerrotaan 1960-luvun pimeästä puolesta.)

Fasisteja siis siellä ja fasisteja täällä. Kohtahan tässä käsiteviidakossa ollaan kuin Venäjällä, jonka anti-fasistisista ja fasistisista liikkeistä kertoi tammikuun Kuukausiliitteen laaja ja kiinnostava artikkeli. Venäjällä tosin fasisti tai anti- saa pelätä henkensä edestä. Pysytään me vain näissä vekkuleissa sananpyöritysleikeissämme.

Terveisiä painajaisesta!

Karvalakki-blogi jatkaa vuonna 2010 media-aihein ja aiempaa tiuhemmin päivityksin.

Kuin tilauksesta Helsingin Sanomat antoi heti pohdiskelemisen aihetta Sunnuntai-sivuillaan 10. tammikuuta. Toimittaja Mikko-Pekka Heikkisen juttu on otsikoitu nasevasti Mitä tehdä Lapille? Jutun alussa Lapista kerrotaan muun muassa, että se on yli kaksi kertaa Viron kokoinen paikka, joka on jo vuosikymmenien ajan ollut aluepoliittinen painajainen.

Jutun ainoa varsinainen haastateltava on Sallan kunnanjohtaja Kari Väyrynen. Salla onkin jutun näkökulmaa ajatellen hyvin valittu kunta, sillä siellä on maan korkein työttömyysaste ja se sijaitsee Itä-Lapissa, jossa lienevät muutenkin maakunnan heikoimmat tulevaisuudennäkymät.

Hesari kantaa jalosti huolta meistä lappilaisista. Juttua varten on pyydetty viideltä suomalaiselta kirjoitus siitä, miten Lappi voitaisiin pelastaa. Näkyvimmin esillä on Jari Tervon teksti, jossa ehdotetaan, että Lappiin tilattaisiin kaksi miljoonaa kiinalaista. Ideasta on saatu aikaan kuvitus, jossa Käsivarressa viuhuu punaisen lohikäärmeen häntä, ja puoli Lappia on täyttynyt pilvenpiirtäjistä, joita kohti kartiolakkiset kiinalaiset vaeltavat.

Sepäs on hauskaa. Hah hah haa.

Kolarin ja Muonion paikallislehden tekijänä täytyy olla kuitenkin iloinen siitä, että kaksi viidestä kirjoittajasta on kotoisin Muoniosta, Lapland Hotelsin johtaja Pertti Yliniemi ja vastikään poliittisesta saamelaisuudesta tohtoriksi väitellyt Lapin yliopiston lehtori Sanna Valkonen. Heidän pääteesinsä on varsin samansuuntainen: Lapin tulevaisuus on luontoon ja elämyksiin perustuvassa matkailussa.

Muut kirjoittajat ovat Greenpeacen ilmastovastaava Simo Kyllönen sekä – tietenkin – Paavo Väyrynen, joka aloittaa kirjoituksensa riehakkaasti sanaparilla "etelän media".

Oletan, että ilmaisun käyttö on Väyrysen huumoria. Olen todennäköisesti väärässä.

Juttu heitti taas uuden idean siihen vielä koskemattomaan laariin, joka on päässäni siltä varalta, että kerran vielä vedän herneen nenääni perusteellisesti ja matkustan täältä Helsinkiin juttukeikalle.

Siinä kuuluisassa etelän mediassa on nimittäin aina silloin tällöin verenpainetta nostavia reportaaseja maakunnista. On esimerkiksi ilmestynyt jokin tilasto, joka kertoo, että jossain Parkanossa tai Pieksämäellä on maan korkeimmat itsemurhaluvut tai nuorisotyöttömyys tai ylipäänsä eniten köyhiä juntteja. Tällöin valtakunnallisen median toimittaja matkustaa paikkakunnalle, käy kylän ainoassa baarissa jututtamassa kaljalla istuvia pitkäaikaistyöttömiä tai illalla pillurallia ajavia nuorisotyöttömiä. Ja kuvassa joku arkkimaalainen seisoo Corollan vieressä karvalakki päässä halpahallin nuhjuisessa toppatakissa.

Silloin tekee mieli lähteä jonnekin Korsoon tai Kannelmäkeen (anteeksi etelän media, mutta en tiedä, mikä se surkein lähiö tällä hetkellä on) ja etsiä haastateltaviksi kurjimmat juopot ja narkkarit tai ängetä vantaalaisten ammattikoululaisten Nissanin takapenkille reportaasin tekoon.

Eilisestä Hesarin jutusta tuli mieleen, että Stockmannin Hulluista Päivistä pitäisi tehdä juttu, koska ne ovat mielestäni ympäristöpoliittinen painajainen: "tiedostavat" kaupunkilaiset vaeltavat hyeenalauman tavoin tarjousten perässä ostamaan yhä vaan lisää kamaa, jota he eivät tarvitse. 

Mitä ihmettä sille pitäisi tehdä?

Otavasta, tappisoluista ja ujoudesta

Pohjoisen illat pimenevät nyt nopeasti, ja tähdet näkyvät jo varhain illalla. Alkuviikolla istuin parina iltana pitkästä aikaa tähtiä tuijottamassa. Meidän terassi on niin päin, että Otava on juuri katseen suunnassa, sen enempää kurottelematta.

Otava on tuttu niillekin, jotka eivät tähtiä muuten tunne. Mutta minä en ainakaan aiemmin tiennyt esimerkiksi Otavan yksittäisten tähtien nimiä; selvitin sen juuri, kun halusin tietää, mikä kauhanmuotoisen tähtikuvion keskimmäistä tähteä oikein vaivaa.

Otavan keskimmäinen tähti, siis kauhan kummastakin päästä laskettuna neljäs tähti, on tähtikuvion himmein. Kirkkaina pakkasöinä se tuikkii kohtalaisesti, mutta sameana syysiltana sitä ei tahdo nähdä lainkaan, ainakaan jos katsoo suoraan kohti. Tämä liittyy jotenkin siihen, että silmän keskellä on vain väriä aistivia tappisoluja, joilla ei pimeässä näe juuri mitään, ja silmän reunoilla valoa aistivia sauvasoluja (ei, en minä latele tätä ulkomuistista lukiobiologian pohjalta, vaan luin sen juuri Tiede-lehden keskustelusivulta).

Neljäs tähti on nimeltään Megrez. Muut ovat kauhan kahvasta lukien Alkaid, Mizar, Alioth, sitten Megrezin jälkeen Phecda, Merak ja Dubhe. Jostakin syystä Otavan tähdet tunnetaan arabialaisperäisillä nimillä.

Niin kauan kuin olen Otavaa tuijotellut, olen mielikuvitellut, että muut tähdet yrittävät tsempata Megrezia loistamaan kirkkaammin: Loista, loista! Vielä vähän enemmän! Kyllä sinä jaksat ja osaat! 

Vaikka huonona päivänä nekin varmasti turhautuvat siihen, että yksi ei yritä kunnolla ja katkaisee koko tähtikuvion. Silloin ne turvautuvat sarkasmiin: Et hei viittis häikäistä...

Tavallaan Megrez on kuin oikein ujo ihminen: jos häntä katsoo suoraan kohti, hän säikähtää ja menee kuoreensa. Silloin ihmistä ei tavallaan näe, ei sellaisena kuin hän on. Mutta jos on katsovinaan muualle, ohi, ja antaa ujolle vähän tilaa, hän saattaa rentoutua ja pystyä olemaan oma itsensä.

Pohjalaisuudesta, lappilaisuudesta ja identiteetistä

Keski-Pohjanmaalla mietitään kuulemma tällä hetkellä, pitäisikö maakunnan suuntautua etelään vain pohjoiseen (HS 2.6.).

Vasta nyt? Minä olen miettinyt sitä koko ikäni.

Olen kotoisin Haapajärveltä, joka on Pohjois-Pohjanmaan eteläisimpiä kunta. Identiteettini on kuitenkin keskipohjalainen, ja kulttuurillinen Keski-Pohjanmaa onkin varsinaista virallista maakuntaa suurempi.

Edelliseen liittyy yksi ongelma: keskipohjalainen identiteetti. Onko sitä olemassa, ja jos, niin millainen se on?

Lappilaisilla on muualta tulleen silmin vahva identiteetti. Lappilaisuus tulee esille asiassa kuin asiassa. Ei tunnu kummalliselta, jos joku aloittaa mielipiteensä kertomisen sanomalla, että "näin lappilaisena olen sitä mieltä, että..." Mutta jos joku sanoisi, että "näin keskipohjalaisena", alkaisin miettiä, että miten se keskipohjalaisuus nyt mihinkään liittyy.

Yritin listata keskipohjalaisia asioita, mutta häpeäkseni täytyy tunnustaa, etten tiedä synnyinseutuni kulttuurista oikein mitään. Omassa päässäni Keski-Pohjanmaahan liittyvät esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuus, mutaiset ja verkkaan virtaavat joet, yksitotisuus sekä kursailu (tiedättehän, sellainen ärsyttävä tapa, ettei kukaan esimerkiksi halua mennä ensin ottamaan ruokaa). Viimeksi mainittu taitaa tosin olla aika yleissuomalainen elämänasenne.

Pohjanmaalla ja Lapilla on se yhteinen piirre, että on olemassa "se oikea" Pohjanmaa ja "todellinen" Lappi. Pohjanmaalla se tarkoittaa tietysti Etelä-Pohjanmaata, jossa pellot ja talot ovat isoja, uho on hyve ja murre leveää. Keskipohjalaisuuteen nimittäin ei minun mielestäni kuulu uho vaan vaatimattomuus. Tosi Lappi taas tarkoittaa yläperää, tunturijonojen Lappia.

Lappilaiset ovat ylpeitä, eikä se ylpeys toki katteetonta olekaan. Onhan tämä mahtava ja omintakeinen maakunta. Joissain tilanteissa ylpeys tosin tuntuu turhalta itsekorostukselta – aivan kuin lappilainen pelkäisi, ettei häntä jostain syystä arvosteta.

Kun on tottunut lappilaiseen maisemaan, Etelä-Suomeen matkustaminen esimerkiksi näin alkukesällä on pieni shokki. Siellä on niin vehreää, että henkeä salpaa (joskus aivan kirjaimellisesti, sillä siitepölyäkin on enemmän). Kotiin palatessa huomaa, että luonnon karuutta oli jo ehtinyt kaivata.

Mutta yhtä asiaa kaipaan Keski-Pohjanmaalta: kokkojen ja sulavien peltojen tuoksua pääsiäislauantaina, kun ilta hämärtyy. En ole tämän kahdeksan Kolarissa asumani vuoden aikana viettänyt yhtäkään pääsiäistä Lapissa.

Tunnen siis itseni keskipohjalaiseksi ainakin yhtenä päivänä vuodessa. Onhan sekin jotain.

Netistä, äideistä ja vähän lapsistakin

Aluksi on tehtävä pieni paljastus, koska olen saanut kirjallisia ja suullisia huomautuksia blogini päivitystahdista. Hidas tahti johtuu siitä, ettei minulla ole kotona internet-yhteyttä.

Varsinainen paljastus tulee tässä: minulla ei ole koskaan ollut kotona internet-yhteyttä.

Virallinen ja poliittisesti korrekti selitys on se, että haluan rauhoittaa kotielämäni netissä roikkumiselta (tosiasiassa tuijotan sen sijasta televisiota).

Oikea selitys on psykologisesti monimutkainen. Vuosien myötä, kun on ollut ilman yhteyttä jo niin pitkään, sen hankkimiselle on muodostunut lähes ylitsepääsemätön kynnys, kun peräkylän mummotkin jo surffaavat. Mutta kieltämättä sen ylittäminen on tullut jo mieleen, kun kuskaa blogimerkintöjä kotoa töihin tikulla. Ei ole kovin mediaprofessionaalinen olo.

Tämä asia liittyy äitiyteen sillä tavalla, että ensimmäisen kerran aloin kaivata nettiyhteyttä, kun sain lapsen. Netissähän on kaikenlaisia keskusteluryhmiä, joissa äidit voivat kysellä erilaisia päätä askarruttavia asioita, joita ensimmäisen vauvan kanssa tulee eteen päivittäin. (Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea kivaa sieltä voi tilailla vauvalle.)

Äidit tosin ovat varsinaisia hirviöitä siinä vaiheessa, eivätkä vähiten toisilleen. Ehkäpä siis kuitenkin säästyin sotkeutumasta asioissani vielä pahemmin.

Maanantain Helsingin Sanomissa kerrottiin neljän erilaisen äidin päivästä. Äidit olivat kirjanneet päiväohjelmansa ylös heräämisestä nukkumaanmenoon asti. Sellaisia on aina kiva lukea ja vertailla, onko oma arki keskimääräisen normaalia. Eräs itseni ikäinen hyvin koulutettu kolmen alle kouluikäisen lapsen nurmijärveläisäiti oli kirjannut ylös muun muassa seuraavaa:

"17.30 Ruokailemme. Päivälliseksi on mintulla ja pinjansiemenillä maustettuja libanonilaisia lihapullia ja mintulla maustettua luonnonjogurttikastiketta, tuoreella persiljalla maustettua perunamuusia, keitettyjä vihreitä ohuita papuja, valkokaali-ananassalaattia ja piimää tai maitoa."

Vielä kolme vuotta sitten olisin varmaan itkenyt luettuani tämän. Että miten kenelläkään, kenelläkään, voi riittää energiaa valmistaa lapsiperheen tavallisena arkipäivänä libanonilaisia lihapullia? Ja mitä ne pinjansiemenet ovat ja mistä niitä edes saa, yhyy!

Minä nimittäin tulin äidiksi aika yllättäen, joten aika moni asia on pitänyt opetella kantapään kautta – ja varsinkin se, että kuka minä itse äitinä olen. Sillä sehän juuri määrittelee, onko pinjansiemenpullien vääntäminen minulle olennainen kysymys vai ei.

Aika monta vuotta meni oman luonteen kanssa painimiseen. En ole ikinä ollut mikään viilipytty, eikä lasten saaminen ainakaan lisännyt viiliä pönttööni. Mutta olen oppinut esimerkiksi sen, että vaikka tulistuisikin lapsille, aina voi leppyä nopeasti.

Toisen lapsen saaminen on luku sinänsä. Mistä, oi mistä, on syntynyt sellainen harhaluuloinen hokema, että kaksi lasta menee siinä kuin yksikin?

Ei mene. Meillä esikoinen oli järkyttävän mustasukkainen YLI VUODEN pikkusiskon syntymän jälkeen. Sen lisäksi numero kakkosella on infernaalisen kova ääni, jolla hän ilmaisee kaikkia olomuotojaan: kiukkua karjumalla kuin leijona, iloa kiljumalla kuin pieni aasi. Olen varma, että korvan juuressa tapahtuva alituinen karjuminen vaikuttaa jollain tavalla aivosähkökäyriin.

Pitkin talvea on puhuttu lasten koti- ja päivähoidosta, pitkälti Nina Mikkosen hölötysten ansiosta. Sinänsä koko asiasta puhuminen on tyhjänpäiväistä siinä mielessä, että sekä lapset että äidit ovat erilaisia. Minä olen paljon parempi äiti, kun voin käydä töissä. Lapsilleni tuskin olisi parempi vaihtoehto olla kotona hermoromahduksen partaalla olevan äidin kanssa, vaikka joku tutkija niin väittäisikin.

Mutta jotta totuus ei unohtuisi: lasten saaminen paransi elämänlaatuani jyrkästi. Ja tässäkin tarkoitan nimenomaan itseäni, en ketään muuta. Jonkun muun elämänlaatu on varmasti ilman lapsiakin loistava, mutta minulle vasta lapset antoivat syyn elää ihmisiksi. Olen heille elämäni velkaa.

Yritän muistaa sen aina, kun tekisi mieli itsekin mennä makaamaan lattialle ja parkumaan.

Hiihtämisestä, kilpailuista ja niiden tuloksista

Olen käynyt tänä talvena pitkästä aikaa hiihtämässä. Edellisen kerran taisin käväistä ladulla esikoista odotellessani, siis viitisen vuotta sitten. 1980-luvun puolivälissä hankittujen monojen sisäpohjat olivat nyt murtuneet kappaleiksi, mutta viisivuotiaan perässä niillä vielä pysyi. Hänellä sen sijaan on vehkeet viimeisen päälle (papan ostamat, tietysti).

En olisi ikinä uskonut, että pitäisin näin tärkeänä sitä, että lapsi oppii hiihtämään. Ja mielellään vielä hyvin.

Kävimme ensimmäisissä sarjahiihtokisoissa muutama viikko sitten. Poika haki reippaasti numerolapun, kiersi harjoituskierroksen ja asettui lähtöjonoon. Kun edessä oli enää pari hiihtäjää, poika tokaisi, että nyt minä lähden kotiin, käänsi sukset ja poistui jonosta. Eikä siinä auttanut mikään suostuttelu. Jälkeenpäin ajatellen olisi ehkä pitänyt lahjoa, sillä jo kotimatkalla poika muutti mielensä ja olisi halunnut mennä takaisin.

Kilpailujännitystähän se vain oli.

Seuraavalla viikolla mukana oli hiihtolomavieras, samanikäinen serkkutyttö. Molemmat lähtivät matkaan, hiihtivät maaliin ja saivat Hopeasompa-pipot maalissa palkinnoksi. Mikään muu ei ole kelvannut sen jälkeen päähän.

Joskus aiemmin ihmettelin, että pitääkö näitä sarjahiihtojen tuloslistoja tosiaan lätkiä lehteen viikkotolkulla pitkin talvea, kuka niitä lukee. Mutta nyt pikkuhiihtäjän äitinä tiedän, että lasten hiihtotulosten julkaiseminen on paikallislehden keskeistä ydinosaamisaluetta.