Hiihtämisestä, kilpailuista ja niiden tuloksista

Olen käynyt tänä talvena pitkästä aikaa hiihtämässä. Edellisen kerran taisin käväistä ladulla esikoista odotellessani, siis viitisen vuotta sitten. 1980-luvun puolivälissä hankittujen monojen sisäpohjat olivat nyt murtuneet kappaleiksi, mutta viisivuotiaan perässä niillä vielä pysyi. Hänellä sen sijaan on vehkeet viimeisen päälle (papan ostamat, tietysti).

En olisi ikinä uskonut, että pitäisin näin tärkeänä sitä, että lapsi oppii hiihtämään. Ja mielellään vielä hyvin.

Kävimme ensimmäisissä sarjahiihtokisoissa muutama viikko sitten. Poika haki reippaasti numerolapun, kiersi harjoituskierroksen ja asettui lähtöjonoon. Kun edessä oli enää pari hiihtäjää, poika tokaisi, että nyt minä lähden kotiin, käänsi sukset ja poistui jonosta. Eikä siinä auttanut mikään suostuttelu. Jälkeenpäin ajatellen olisi ehkä pitänyt lahjoa, sillä jo kotimatkalla poika muutti mielensä ja olisi halunnut mennä takaisin.

Kilpailujännitystähän se vain oli.

Seuraavalla viikolla mukana oli hiihtolomavieras, samanikäinen serkkutyttö. Molemmat lähtivät matkaan, hiihtivät maaliin ja saivat Hopeasompa-pipot maalissa palkinnoksi. Mikään muu ei ole kelvannut sen jälkeen päähän.

Joskus aiemmin ihmettelin, että pitääkö näitä sarjahiihtojen tuloslistoja tosiaan lätkiä lehteen viikkotolkulla pitkin talvea, kuka niitä lukee. Mutta nyt pikkuhiihtäjän äitinä tiedän, että lasten hiihtotulosten julkaiseminen on paikallislehden keskeistä ydinosaamisaluetta.