Netistä, äideistä ja vähän lapsistakin

Aluksi on tehtävä pieni paljastus, koska olen saanut kirjallisia ja suullisia huomautuksia blogini päivitystahdista. Hidas tahti johtuu siitä, ettei minulla ole kotona internet-yhteyttä.

Varsinainen paljastus tulee tässä: minulla ei ole koskaan ollut kotona internet-yhteyttä.

Virallinen ja poliittisesti korrekti selitys on se, että haluan rauhoittaa kotielämäni netissä roikkumiselta (tosiasiassa tuijotan sen sijasta televisiota).

Oikea selitys on psykologisesti monimutkainen. Vuosien myötä, kun on ollut ilman yhteyttä jo niin pitkään, sen hankkimiselle on muodostunut lähes ylitsepääsemätön kynnys, kun peräkylän mummotkin jo surffaavat. Mutta kieltämättä sen ylittäminen on tullut jo mieleen, kun kuskaa blogimerkintöjä kotoa töihin tikulla. Ei ole kovin mediaprofessionaalinen olo.

Tämä asia liittyy äitiyteen sillä tavalla, että ensimmäisen kerran aloin kaivata nettiyhteyttä, kun sain lapsen. Netissähän on kaikenlaisia keskusteluryhmiä, joissa äidit voivat kysellä erilaisia päätä askarruttavia asioita, joita ensimmäisen vauvan kanssa tulee eteen päivittäin. (Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea kivaa sieltä voi tilailla vauvalle.)

Äidit tosin ovat varsinaisia hirviöitä siinä vaiheessa, eivätkä vähiten toisilleen. Ehkäpä siis kuitenkin säästyin sotkeutumasta asioissani vielä pahemmin.

Maanantain Helsingin Sanomissa kerrottiin neljän erilaisen äidin päivästä. Äidit olivat kirjanneet päiväohjelmansa ylös heräämisestä nukkumaanmenoon asti. Sellaisia on aina kiva lukea ja vertailla, onko oma arki keskimääräisen normaalia. Eräs itseni ikäinen hyvin koulutettu kolmen alle kouluikäisen lapsen nurmijärveläisäiti oli kirjannut ylös muun muassa seuraavaa:

"17.30 Ruokailemme. Päivälliseksi on mintulla ja pinjansiemenillä maustettuja libanonilaisia lihapullia ja mintulla maustettua luonnonjogurttikastiketta, tuoreella persiljalla maustettua perunamuusia, keitettyjä vihreitä ohuita papuja, valkokaali-ananassalaattia ja piimää tai maitoa."

Vielä kolme vuotta sitten olisin varmaan itkenyt luettuani tämän. Että miten kenelläkään, kenelläkään, voi riittää energiaa valmistaa lapsiperheen tavallisena arkipäivänä libanonilaisia lihapullia? Ja mitä ne pinjansiemenet ovat ja mistä niitä edes saa, yhyy!

Minä nimittäin tulin äidiksi aika yllättäen, joten aika moni asia on pitänyt opetella kantapään kautta – ja varsinkin se, että kuka minä itse äitinä olen. Sillä sehän juuri määrittelee, onko pinjansiemenpullien vääntäminen minulle olennainen kysymys vai ei.

Aika monta vuotta meni oman luonteen kanssa painimiseen. En ole ikinä ollut mikään viilipytty, eikä lasten saaminen ainakaan lisännyt viiliä pönttööni. Mutta olen oppinut esimerkiksi sen, että vaikka tulistuisikin lapsille, aina voi leppyä nopeasti.

Toisen lapsen saaminen on luku sinänsä. Mistä, oi mistä, on syntynyt sellainen harhaluuloinen hokema, että kaksi lasta menee siinä kuin yksikin?

Ei mene. Meillä esikoinen oli järkyttävän mustasukkainen YLI VUODEN pikkusiskon syntymän jälkeen. Sen lisäksi numero kakkosella on infernaalisen kova ääni, jolla hän ilmaisee kaikkia olomuotojaan: kiukkua karjumalla kuin leijona, iloa kiljumalla kuin pieni aasi. Olen varma, että korvan juuressa tapahtuva alituinen karjuminen vaikuttaa jollain tavalla aivosähkökäyriin.

Pitkin talvea on puhuttu lasten koti- ja päivähoidosta, pitkälti Nina Mikkosen hölötysten ansiosta. Sinänsä koko asiasta puhuminen on tyhjänpäiväistä siinä mielessä, että sekä lapset että äidit ovat erilaisia. Minä olen paljon parempi äiti, kun voin käydä töissä. Lapsilleni tuskin olisi parempi vaihtoehto olla kotona hermoromahduksen partaalla olevan äidin kanssa, vaikka joku tutkija niin väittäisikin.

Mutta jotta totuus ei unohtuisi: lasten saaminen paransi elämänlaatuani jyrkästi. Ja tässäkin tarkoitan nimenomaan itseäni, en ketään muuta. Jonkun muun elämänlaatu on varmasti ilman lapsiakin loistava, mutta minulle vasta lapset antoivat syyn elää ihmisiksi. Olen heille elämäni velkaa.

Yritän muistaa sen aina, kun tekisi mieli itsekin mennä makaamaan lattialle ja parkumaan.