Pohjalaisuudesta, lappilaisuudesta ja identiteetistä

Keski-Pohjanmaalla mietitään kuulemma tällä hetkellä, pitäisikö maakunnan suuntautua etelään vain pohjoiseen (HS 2.6.).

Vasta nyt? Minä olen miettinyt sitä koko ikäni.

Olen kotoisin Haapajärveltä, joka on Pohjois-Pohjanmaan eteläisimpiä kunta. Identiteettini on kuitenkin keskipohjalainen, ja kulttuurillinen Keski-Pohjanmaa onkin varsinaista virallista maakuntaa suurempi.

Edelliseen liittyy yksi ongelma: keskipohjalainen identiteetti. Onko sitä olemassa, ja jos, niin millainen se on?

Lappilaisilla on muualta tulleen silmin vahva identiteetti. Lappilaisuus tulee esille asiassa kuin asiassa. Ei tunnu kummalliselta, jos joku aloittaa mielipiteensä kertomisen sanomalla, että "näin lappilaisena olen sitä mieltä, että..." Mutta jos joku sanoisi, että "näin keskipohjalaisena", alkaisin miettiä, että miten se keskipohjalaisuus nyt mihinkään liittyy.

Yritin listata keskipohjalaisia asioita, mutta häpeäkseni täytyy tunnustaa, etten tiedä synnyinseutuni kulttuurista oikein mitään. Omassa päässäni Keski-Pohjanmaahan liittyvät esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuus, mutaiset ja verkkaan virtaavat joet, yksitotisuus sekä kursailu (tiedättehän, sellainen ärsyttävä tapa, ettei kukaan esimerkiksi halua mennä ensin ottamaan ruokaa). Viimeksi mainittu taitaa tosin olla aika yleissuomalainen elämänasenne.

Pohjanmaalla ja Lapilla on se yhteinen piirre, että on olemassa "se oikea" Pohjanmaa ja "todellinen" Lappi. Pohjanmaalla se tarkoittaa tietysti Etelä-Pohjanmaata, jossa pellot ja talot ovat isoja, uho on hyve ja murre leveää. Keskipohjalaisuuteen nimittäin ei minun mielestäni kuulu uho vaan vaatimattomuus. Tosi Lappi taas tarkoittaa yläperää, tunturijonojen Lappia.

Lappilaiset ovat ylpeitä, eikä se ylpeys toki katteetonta olekaan. Onhan tämä mahtava ja omintakeinen maakunta. Joissain tilanteissa ylpeys tosin tuntuu turhalta itsekorostukselta – aivan kuin lappilainen pelkäisi, ettei häntä jostain syystä arvosteta.

Kun on tottunut lappilaiseen maisemaan, Etelä-Suomeen matkustaminen esimerkiksi näin alkukesällä on pieni shokki. Siellä on niin vehreää, että henkeä salpaa (joskus aivan kirjaimellisesti, sillä siitepölyäkin on enemmän). Kotiin palatessa huomaa, että luonnon karuutta oli jo ehtinyt kaivata.

Mutta yhtä asiaa kaipaan Keski-Pohjanmaalta: kokkojen ja sulavien peltojen tuoksua pääsiäislauantaina, kun ilta hämärtyy. En ole tämän kahdeksan Kolarissa asumani vuoden aikana viettänyt yhtäkään pääsiäistä Lapissa.

Tunnen siis itseni keskipohjalaiseksi ainakin yhtenä päivänä vuodessa. Onhan sekin jotain.