Karvalakki

Iltapäivälehtien lyttäys on epä-älyllistä

2010-03-30T22:29:00.004+03:00

Olin viikon poissa maasta. Paluumatkalla Helsinki-Vantaalla ostin Ilta-Sanomat nähdäkseni, mitä nyt on päivän päällä.

Joidenkin ihmisten mielestä on fiksua mollata iltapäivälehtiä. Minusta se on yhtä älyllistä kuin dekkarikirjallisuuden lyttääminen tai säätilan toteaminen. Dekkareiden haukkuminen on sikäli sama asia, että siinä haukutaan koko genre, laadusta riippumatta. Jokainen dekkareita lukeva tietää, että on kirjallisesti korkeatasoisia dekkareita ja sitten niitä, jotka jäävät pian kesken kurkkaamatta edes, kuka on murhaaja. Samoin on hyvää iltapäivälehtijournalismia ja sitten sitä hirveää huttua.

Kun Mika Myllylä kärähti dopingista, satuin juuri olemaan synnyinpaikkakunnallani Haapajärvellä. Soitin Ilta-Sanomiin, jossa olin ollut pari vuotta aiemmin töissä, että voisin tehdä heille jotain. Kävin ensin muistaakseni kunnantalolla ja huoltoasemalla jututtamassa ihmisiä. Sitten suuntasin Myllylän vanhempien asunnolle. Soitin melkein itku kurkussa ovikelloa ja anteeksi pyydellen kysyin haastattelua. Uskoin heti, kun sanottiin ei.

Myöhemmin illalla paikkakunnalle saapui varsinainen Ilta-Sanomien toimittaja. Vein hänet ja kuvaajan samaan osoitteeseen ja kuuntelin rappukäytävässä, miten toimittaja suostutteli vanhemmat haastatteluun. En voi vieläkään käsittää, että vanhemmat suostuivat - jopa kuvaan, tosin takaapäin.

Dopingista kiinni jääneen urheilijan vanhempien haastattelu ei ehkä ole merkityksellistä journalismia, mutta en silti voi olla ihailematta sellaisia toimittajia, jotka sitkeästi ja häikäilemättä pyrkivät tavoitteeseensa. Sellaisia todella tarvitaan, varsinkin silloin, kun vastassa on kovaksikeitetty ympäripyöreitä puhuva poliitikko.

Valitettavasti välillä Iltistä lukiessa tuntuu siltä, että sen taso on laskenut. Joko sitä tehdään entistäkin halvemmalla tai siihen ei enää saada rekrytoitua näitä sitkeitä sissejä.

Lentokentällä ostetusta Iltiksestä jäi mieleen juttu Jari Sarasvuon Trainers´Housen osakkeenomistajille pidetystä tilaisuudesta, jossa kerrottiin yhtiön huonosta tuloksesta ja siitä, että Sarasvuo oli pyytänyt anteeksi sitä, että hänen ja Virpi Kuitusen romanssi oli ajanut julkisuudessa yritysasioitten edelle. Kainalojutussa kerrottiin, mitä tilaisuudessa oli tarjottu. Siinä vihjailtiin, että kylläpä on mellevät tarjoilut, vaikka huonosti menee. Muistaakseni jotain lohirullia ja porkkanamuffinsseja oli syöty - eiköhän tuo nyt ole ihan perussettiä.

Minusta ei koskaan tulisi hyvää iltapäivälehden toimittajaa, osin jo mainitun häikäilemättömyyden puutteen vuoksi mutta myös siksi, että en pysty riittävästi pöyristymään asioista, joissa ei minusta ole mitään pöyristyttävää.

Asia ei nimittäin ole niin, että iltapäivälehden toimittajilla olisi löyhä moraali, kuten joskus kuulee sanottavan. Heillä on nimenomaan oltava tiukka moraalikäsitys, joko todellinen tai teeskennelty.

Fasisti toteuttaa itseään

2010-01-18T11:43:00.005+02:00

Koko kansan tv-tohtori Kiminkinen sanoi lauantain Ilta-Sanomissa, että parasta juuri nyt hänen elämässään on saada toteuttaa itseään. "Viimeksi ohjelmaa katsoi lähes 700 000 ihmistä, ja minulta valahti kyyneleet silmiin. Tuli nöyrä olo, ja tunsin, että kelpaan."

Mykistävää. Kuinkahan ammottava aukko tohtorin itsetunnossa on mahtanut olla, kun sen täyttämiseen on tarvittu noin paljon populaa? Sanotaan, että ihminen paljastaa oikean karvansa vastoinkäymisissä, mutta vähintään yhtä paljon ihminen paljastaa itsestään menestyessään.

Tuo itsensä toteuttaminen tuntuu olevan nykypäivänä tärkeää, mutta en aivan pohjia myöten käsitä, mitä sillä tarkoitetaan. Ilmeisesti se merkitsee ainakin tekoja, joiden kautta ihminen kertoo, kuka hän sisimmässään on. Se on myös ilmeisesti jotakin positiivista.

Mutta toteuttiko esimerkiksi Hitler itseään todemmin maalatessaan tauluja vai valloittaessaan Puolan?

Nyt vedin hihasta natsikortin, kuten teki toimittaja Petri Sarvamaa kuvaillessaan Kaarina Hazardin kolumnia Tony Halmeesta fasistiseksi (http://petrisarvamaa.blogit.uusisuomi.fi/). Sarvamaan teksti on hämmentävää sekoilua ja paljastaa bloggaamisen riskit: joskus saattaa tulla näpyteltyä ennen kuin tulee juuri ajateltua.

En tosin itsekään ymmärrä, miten kuolleen nimittely "möhkäleen muotoiseksi kotieläimeksi" on mediakritiikkiä, mutta muuten ymmärrän Hazardin pointin – ja niin ymmärtää joka ikinen, jopa Petri Sarvamaa, jos vain haluaa. Mutta jos Hazard möhkäleen muotoisena feministinä ärsyttää jo lähtökohtaisesti, tekstin voi väärinymmärryksen varmistamiseksi lukea niin kuin fundamentalisti lukee raamattunsa.

Itsensä toteuttaminen ja fasismi olivat esillä myös sunnuntain Hesarissa, jossa kirjailija ja taloustoimittaja Tommi Melender esitteli mielipiteitään. Melenderin virkistävä viesti kuuluu näin: hippiyden ytimessä on, yllätys yllätys, fasismi, ja 60-lukulaiset saattoivat loppuun sen, minkä natsit aloittivat. Ja siksi me nyt palvomme kauneutta ja nuoruutta.

Kerrassaan freesiä. (Enemmän tietokirjallisuutta lukeva mieheni tosin huomautti, ettei tuossa ollut mitään uutta, Melender on vain sattunut lukemaan teoksen nimeltä Tajunnan alkemistit, jossa kerrotaan 1960-luvun pimeästä puolesta.)

Fasisteja siis siellä ja fasisteja täällä. Kohtahan tässä käsiteviidakossa ollaan kuin Venäjällä, jonka anti-fasistisista ja fasistisista liikkeistä kertoi tammikuun Kuukausiliitteen laaja ja kiinnostava artikkeli. Venäjällä tosin fasisti tai anti- saa pelätä henkensä edestä. Pysytään me vain näissä vekkuleissa sananpyöritysleikeissämme.

Terveisiä painajaisesta!

2010-01-11T10:52:00.002+02:00

Karvalakki-blogi jatkaa vuonna 2010 media-aihein ja aiempaa tiuhemmin päivityksin.

Kuin tilauksesta Helsingin Sanomat antoi heti pohdiskelemisen aihetta Sunnuntai-sivuillaan 10. tammikuuta. Toimittaja Mikko-Pekka Heikkisen juttu on otsikoitu nasevasti Mitä tehdä Lapille? Jutun alussa Lapista kerrotaan muun muassa, että se on yli kaksi kertaa Viron kokoinen paikka, joka on jo vuosikymmenien ajan ollut aluepoliittinen painajainen.

Jutun ainoa varsinainen haastateltava on Sallan kunnanjohtaja Kari Väyrynen. Salla onkin jutun näkökulmaa ajatellen hyvin valittu kunta, sillä siellä on maan korkein työttömyysaste ja se sijaitsee Itä-Lapissa, jossa lienevät muutenkin maakunnan heikoimmat tulevaisuudennäkymät.

Hesari kantaa jalosti huolta meistä lappilaisista. Juttua varten on pyydetty viideltä suomalaiselta kirjoitus siitä, miten Lappi voitaisiin pelastaa. Näkyvimmin esillä on Jari Tervon teksti, jossa ehdotetaan, että Lappiin tilattaisiin kaksi miljoonaa kiinalaista. Ideasta on saatu aikaan kuvitus, jossa Käsivarressa viuhuu punaisen lohikäärmeen häntä, ja puoli Lappia on täyttynyt pilvenpiirtäjistä, joita kohti kartiolakkiset kiinalaiset vaeltavat.

Sepäs on hauskaa. Hah hah haa.

Kolarin ja Muonion paikallislehden tekijänä täytyy olla kuitenkin iloinen siitä, että kaksi viidestä kirjoittajasta on kotoisin Muoniosta, Lapland Hotelsin johtaja Pertti Yliniemi ja vastikään poliittisesta saamelaisuudesta tohtoriksi väitellyt Lapin yliopiston lehtori Sanna Valkonen. Heidän pääteesinsä on varsin samansuuntainen: Lapin tulevaisuus on luontoon ja elämyksiin perustuvassa matkailussa.

Muut kirjoittajat ovat Greenpeacen ilmastovastaava Simo Kyllönen sekä – tietenkin – Paavo Väyrynen, joka aloittaa kirjoituksensa riehakkaasti sanaparilla "etelän media".

Oletan, että ilmaisun käyttö on Väyrysen huumoria. Olen todennäköisesti väärässä.

Juttu heitti taas uuden idean siihen vielä koskemattomaan laariin, joka on päässäni siltä varalta, että kerran vielä vedän herneen nenääni perusteellisesti ja matkustan täältä Helsinkiin juttukeikalle.

Siinä kuuluisassa etelän mediassa on nimittäin aina silloin tällöin verenpainetta nostavia reportaaseja maakunnista. On esimerkiksi ilmestynyt jokin tilasto, joka kertoo, että jossain Parkanossa tai Pieksämäellä on maan korkeimmat itsemurhaluvut tai nuorisotyöttömyys tai ylipäänsä eniten köyhiä juntteja. Tällöin valtakunnallisen median toimittaja matkustaa paikkakunnalle, käy kylän ainoassa baarissa jututtamassa kaljalla istuvia pitkäaikaistyöttömiä tai illalla pillurallia ajavia nuorisotyöttömiä. Ja kuvassa joku arkkimaalainen seisoo Corollan vieressä karvalakki päässä halpahallin nuhjuisessa toppatakissa.

Silloin tekee mieli lähteä jonnekin Korsoon tai Kannelmäkeen (anteeksi etelän media, mutta en tiedä, mikä se surkein lähiö tällä hetkellä on) ja etsiä haastateltaviksi kurjimmat juopot ja narkkarit tai ängetä vantaalaisten ammattikoululaisten Nissanin takapenkille reportaasin tekoon.

Eilisestä Hesarin jutusta tuli mieleen, että Stockmannin Hulluista Päivistä pitäisi tehdä juttu, koska ne ovat mielestäni ympäristöpoliittinen painajainen: "tiedostavat" kaupunkilaiset vaeltavat hyeenalauman tavoin tarjousten perässä ostamaan yhä vaan lisää kamaa, jota he eivät tarvitse.

Mitä ihmettä sille pitäisi tehdä?

Otavasta, tappisoluista ja ujoudesta

2009-09-24T14:50:00.003+03:00

Pohjoisen illat pimenevät nyt nopeasti, ja tähdet näkyvät jo varhain illalla. Alkuviikolla istuin parina iltana pitkästä aikaa tähtiä tuijottamassa. Meidän terassi on niin päin, että Otava on juuri katseen suunnassa, sen enempää kurottelematta.

Otava on tuttu niillekin, jotka eivät tähtiä muuten tunne. Mutta minä en ainakaan aiemmin tiennyt esimerkiksi Otavan yksittäisten tähtien nimiä; selvitin sen juuri, kun halusin tietää, mikä kauhanmuotoisen tähtikuvion keskimmäistä tähteä oikein vaivaa.

Otavan keskimmäinen tähti, siis kauhan kummastakin päästä laskettuna neljäs tähti, on tähtikuvion himmein. Kirkkaina pakkasöinä se tuikkii kohtalaisesti, mutta sameana syysiltana sitä ei tahdo nähdä lainkaan, ainakaan jos katsoo suoraan kohti. Tämä liittyy jotenkin siihen, että silmän keskellä on vain väriä aistivia tappisoluja, joilla ei pimeässä näe juuri mitään, ja silmän reunoilla valoa aistivia sauvasoluja (ei, en minä latele tätä ulkomuistista lukiobiologian pohjalta, vaan luin sen juuri Tiede-lehden keskustelusivulta).

Neljäs tähti on nimeltään Megrez. Muut ovat kauhan kahvasta lukien Alkaid, Mizar, Alioth, sitten Megrezin jälkeen Phecda, Merak ja Dubhe. Jostakin syystä Otavan tähdet tunnetaan arabialaisperäisillä nimillä.

Niin kauan kuin olen Otavaa tuijotellut, olen mielikuvitellut, että muut tähdet yrittävät tsempata Megrezia loistamaan kirkkaammin: Loista, loista! Vielä vähän enemmän! Kyllä sinä jaksat ja osaat!

Vaikka huonona päivänä nekin varmasti turhautuvat siihen, että yksi ei yritä kunnolla ja katkaisee koko tähtikuvion. Silloin ne turvautuvat sarkasmiin: Et hei viittis häikäistä...

Tavallaan Megrez on kuin oikein ujo ihminen: jos häntä katsoo suoraan kohti, hän säikähtää ja menee kuoreensa. Silloin ihmistä ei tavallaan näe, ei sellaisena kuin hän on. Mutta jos on katsovinaan muualle, ohi, ja antaa ujolle vähän tilaa, hän saattaa rentoutua ja pystyä olemaan oma itsensä.

Pohjalaisuudesta, lappilaisuudesta ja identiteetistä

2009-06-04T11:07:00.004+03:00

Keski-Pohjanmaalla mietitään kuulemma tällä hetkellä, pitäisikö maakunnan suuntautua etelään vain pohjoiseen (HS 2.6.).

Vasta nyt? Minä olen miettinyt sitä koko ikäni.

Olen kotoisin Haapajärveltä, joka on Pohjois-Pohjanmaan eteläisimpiä kunta. Identiteettini on kuitenkin keskipohjalainen, ja kulttuurillinen Keski-Pohjanmaa onkin varsinaista virallista maakuntaa suurempi.

Edelliseen liittyy yksi ongelma: keskipohjalainen identiteetti. Onko sitä olemassa, ja jos, niin millainen se on?

Lappilaisilla on muualta tulleen silmin vahva identiteetti. Lappilaisuus tulee esille asiassa kuin asiassa. Ei tunnu kummalliselta, jos joku aloittaa mielipiteensä kertomisen sanomalla, että "näin lappilaisena olen sitä mieltä, että..." Mutta jos joku sanoisi, että "näin keskipohjalaisena", alkaisin miettiä, että miten se keskipohjalaisuus nyt mihinkään liittyy.

Yritin listata keskipohjalaisia asioita, mutta häpeäkseni täytyy tunnustaa, etten tiedä synnyinseutuni kulttuurista oikein mitään. Omassa päässäni Keski-Pohjanmaahan liittyvät esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuus, mutaiset ja verkkaan virtaavat joet, yksitotisuus sekä kursailu (tiedättehän, sellainen ärsyttävä tapa, ettei kukaan esimerkiksi halua mennä ensin ottamaan ruokaa). Viimeksi mainittu taitaa tosin olla aika yleissuomalainen elämänasenne.

Pohjanmaalla ja Lapilla on se yhteinen piirre, että on olemassa "se oikea" Pohjanmaa ja "todellinen" Lappi. Pohjanmaalla se tarkoittaa tietysti Etelä-Pohjanmaata, jossa pellot ja talot ovat isoja, uho on hyve ja murre leveää. Keskipohjalaisuuteen nimittäin ei minun mielestäni kuulu uho vaan vaatimattomuus. Tosi Lappi taas tarkoittaa yläperää, tunturijonojen Lappia.

Lappilaiset ovat ylpeitä, eikä se ylpeys toki katteetonta olekaan. Onhan tämä mahtava ja omintakeinen maakunta. Joissain tilanteissa ylpeys tosin tuntuu turhalta itsekorostukselta – aivan kuin lappilainen pelkäisi, ettei häntä jostain syystä arvosteta.

Kun on tottunut lappilaiseen maisemaan, Etelä-Suomeen matkustaminen esimerkiksi näin alkukesällä on pieni shokki. Siellä on niin vehreää, että henkeä salpaa (joskus aivan kirjaimellisesti, sillä siitepölyäkin on enemmän). Kotiin palatessa huomaa, että luonnon karuutta oli jo ehtinyt kaivata.

Mutta yhtä asiaa kaipaan Keski-Pohjanmaalta: kokkojen ja sulavien peltojen tuoksua pääsiäislauantaina, kun ilta hämärtyy. En ole tämän kahdeksan Kolarissa asumani vuoden aikana viettänyt yhtäkään pääsiäistä Lapissa.

Tunnen siis itseni keskipohjalaiseksi ainakin yhtenä päivänä vuodessa. Onhan sekin jotain.

Netistä, äideistä ja vähän lapsistakin

2009-05-08T09:35:00.003+03:00

Aluksi on tehtävä pieni paljastus, koska olen saanut kirjallisia ja suullisia huomautuksia blogini päivitystahdista. Hidas tahti johtuu siitä, ettei minulla ole kotona internet-yhteyttä.

Varsinainen paljastus tulee tässä: minulla ei ole koskaan ollut kotona internet-yhteyttä.

Virallinen ja poliittisesti korrekti selitys on se, että haluan rauhoittaa kotielämäni netissä roikkumiselta (tosiasiassa tuijotan sen sijasta televisiota).

Oikea selitys on psykologisesti monimutkainen. Vuosien myötä, kun on ollut ilman yhteyttä jo niin pitkään, sen hankkimiselle on muodostunut lähes ylitsepääsemätön kynnys, kun peräkylän mummotkin jo surffaavat. Mutta kieltämättä sen ylittäminen on tullut jo mieleen, kun kuskaa blogimerkintöjä kotoa töihin tikulla. Ei ole kovin mediaprofessionaalinen olo.

Tämä asia liittyy äitiyteen sillä tavalla, että ensimmäisen kerran aloin kaivata nettiyhteyttä, kun sain lapsen. Netissähän on kaikenlaisia keskusteluryhmiä, joissa äidit voivat kysellä erilaisia päätä askarruttavia asioita, joita ensimmäisen vauvan kanssa tulee eteen päivittäin. (Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea kivaa sieltä voi tilailla vauvalle.)

Äidit tosin ovat varsinaisia hirviöitä siinä vaiheessa, eivätkä vähiten toisilleen. Ehkäpä siis kuitenkin säästyin sotkeutumasta asioissani vielä pahemmin.

Maanantain Helsingin Sanomissa kerrottiin neljän erilaisen äidin päivästä. Äidit olivat kirjanneet päiväohjelmansa ylös heräämisestä nukkumaanmenoon asti. Sellaisia on aina kiva lukea ja vertailla, onko oma arki keskimääräisen normaalia. Eräs itseni ikäinen hyvin koulutettu kolmen alle kouluikäisen lapsen nurmijärveläisäiti oli kirjannut ylös muun muassa seuraavaa:

"17.30 Ruokailemme. Päivälliseksi on mintulla ja pinjansiemenillä maustettuja libanonilaisia lihapullia ja mintulla maustettua luonnonjogurttikastiketta, tuoreella persiljalla maustettua perunamuusia, keitettyjä vihreitä ohuita papuja, valkokaali-ananassalaattia ja piimää tai maitoa."

Vielä kolme vuotta sitten olisin varmaan itkenyt luettuani tämän. Että miten kenelläkään, kenelläkään, voi riittää energiaa valmistaa lapsiperheen tavallisena arkipäivänä libanonilaisia lihapullia? Ja mitä ne pinjansiemenet ovat ja mistä niitä edes saa, yhyy!

Minä nimittäin tulin äidiksi aika yllättäen, joten aika moni asia on pitänyt opetella kantapään kautta – ja varsinkin se, että kuka minä itse äitinä olen. Sillä sehän juuri määrittelee, onko pinjansiemenpullien vääntäminen minulle olennainen kysymys vai ei.

Aika monta vuotta meni oman luonteen kanssa painimiseen. En ole ikinä ollut mikään viilipytty, eikä lasten saaminen ainakaan lisännyt viiliä pönttööni. Mutta olen oppinut esimerkiksi sen, että vaikka tulistuisikin lapsille, aina voi leppyä nopeasti.

Toisen lapsen saaminen on luku sinänsä. Mistä, oi mistä, on syntynyt sellainen harhaluuloinen hokema, että kaksi lasta menee siinä kuin yksikin?

Ei mene. Meillä esikoinen oli järkyttävän mustasukkainen YLI VUODEN pikkusiskon syntymän jälkeen. Sen lisäksi numero kakkosella on infernaalisen kova ääni, jolla hän ilmaisee kaikkia olomuotojaan: kiukkua karjumalla kuin leijona, iloa kiljumalla kuin pieni aasi. Olen varma, että korvan juuressa tapahtuva alituinen karjuminen vaikuttaa jollain tavalla aivosähkökäyriin.

Pitkin talvea on puhuttu lasten koti- ja päivähoidosta, pitkälti Nina Mikkosen hölötysten ansiosta. Sinänsä koko asiasta puhuminen on tyhjänpäiväistä siinä mielessä, että sekä lapset että äidit ovat erilaisia. Minä olen paljon parempi äiti, kun voin käydä töissä. Lapsilleni tuskin olisi parempi vaihtoehto olla kotona hermoromahduksen partaalla olevan äidin kanssa, vaikka joku tutkija niin väittäisikin.

Mutta jotta totuus ei unohtuisi: lasten saaminen paransi elämänlaatuani jyrkästi. Ja tässäkin tarkoitan nimenomaan itseäni, en ketään muuta. Jonkun muun elämänlaatu on varmasti ilman lapsiakin loistava, mutta minulle vasta lapset antoivat syyn elää ihmisiksi. Olen heille elämäni velkaa.

Yritän muistaa sen aina, kun tekisi mieli itsekin mennä makaamaan lattialle ja parkumaan.

Hiihtämisestä, kilpailuista ja niiden tuloksista

2009-04-02T10:58:00.003+03:00

Olen käynyt tänä talvena pitkästä aikaa hiihtämässä. Edellisen kerran taisin käväistä ladulla esikoista odotellessani, siis viitisen vuotta sitten. 1980-luvun puolivälissä hankittujen monojen sisäpohjat olivat nyt murtuneet kappaleiksi, mutta viisivuotiaan perässä niillä vielä pysyi. Hänellä sen sijaan on vehkeet viimeisen päälle (papan ostamat, tietysti).

En olisi ikinä uskonut, että pitäisin näin tärkeänä sitä, että lapsi oppii hiihtämään. Ja mielellään vielä hyvin.

Kävimme ensimmäisissä sarjahiihtokisoissa muutama viikko sitten. Poika haki reippaasti numerolapun, kiersi harjoituskierroksen ja asettui lähtöjonoon. Kun edessä oli enää pari hiihtäjää, poika tokaisi, että nyt minä lähden kotiin, käänsi sukset ja poistui jonosta. Eikä siinä auttanut mikään suostuttelu. Jälkeenpäin ajatellen olisi ehkä pitänyt lahjoa, sillä jo kotimatkalla poika muutti mielensä ja olisi halunnut mennä takaisin.

Kilpailujännitystähän se vain oli.

Seuraavalla viikolla mukana oli hiihtolomavieras, samanikäinen serkkutyttö. Molemmat lähtivät matkaan, hiihtivät maaliin ja saivat Hopeasompa-pipot maalissa palkinnoksi. Mikään muu ei ole kelvannut sen jälkeen päähän.

Joskus aiemmin ihmettelin, että pitääkö näitä sarjahiihtojen tuloslistoja tosiaan lätkiä lehteen viikkotolkulla pitkin talvea, kuka niitä lukee. Mutta nyt pikkuhiihtäjän äitinä tiedän, että lasten hiihtotulosten julkaiseminen on paikallislehden keskeistä ydinosaamisaluetta.

Iästä, eläkeiästä ja Esko-Juhanista

2009-03-06T11:46:00.002+02:00

Eduskunnan eilistä kyselytuntia katsoi mielikseen. Politiikkaan on vihdoin saatu taas vähän kärkevyyttä!

Kyse oli tietenkin hallituksen päätöksestä nostaa eläkeikää. Päätös on h-ä-m-m-e-n-t-ä-v-ä. Eikä vähiten siksi, että se on taivaan lahja oppositiolle.

Itselläni on eläkeikään vielä sen verran matkaa, että voin seurata asiaa vain herkullisena näytelmänä. Olen muutenkin eläkeasioiden suhteen varsin huoleton veikko. Eläkesäästäminen ei paljon kiinnosta (no, ei kyllä paljon mikään muukaan säästäminen). Ja tämähän vain osoittaa, ettei mihinkään voi luottaa, systeemi saatetaan muuttaa vaikka neuvottelematta ja moneen kertaan.

Illan A-Talkissa pääministeri sanaili Jutta Urpilaiselle, että eikö myös eläkkeiden maksajia pitäisi tässä kuunnella.

(Ja minä kun luulin, että me kaikki maksamme ne.)

Jan Erola puolestaan pohti Ylen aamutelevision Jälkiviisaissa, että Urpilainen voisikin ikänsä puolesta juuri edustaa näitä maksajia.

Ehkä ikänsä puolesta. Urpilaisen retoriikka ja puhetyyli vain on vanhanaikaisen pompöösiä ja niin kamalan opetellun tuntuista. Voi Jutta, Jutta! Ketä sinä yrität vakuuttaa?

Vanha kehäkettu Esko-Juhani Tennilä puolestaan pääsi kyselytunnilla pitkästä aikaa elementtiinsä tivaamaan pääministeriltä, miksi pankinjohtajille on juuri sovittu 60 vuoden eläkeikä, mutta "tavallisen duunarin" pitää sinnitellä 65:een.

No, vaikka tämä kaikki on tervetullutta vaihtelua politiikan seuraajille, mitään kovin hyväähän tästä ei seuraa, pyörsi hallitus päätöksensä tai ei. Homma on jo sössitty ja epäluottamus kylvetty, ja nyljetty oppositio yrittää ymmärrettävästi ensisijaisesti itse hyötyä asiasta.

Sen sijaan että puhallettaisiin siihen kuuluisaan yhteen hiileen, ollaan yhdessä ihan hiilenä.

Ruokakaupoista, politiikasta ja Meänmaasta

2009-02-19T11:57:00.005+02:00

Eräs edesmennyt isotätini ei halunnut käydä E-liikkeessä, koska siellä "haisoo sosialismi". E-liikkeitä ei enää ole, eikä politiikka taida enää nykyisin vaikuttaa kaupassa asiointiin Suomessa. Ainakaan nuoremmalla polvella.

Ruokamarketin valinta poliittisin perustein tuli mieleeni, kun luin Meän Aviisista pajalalaisen Sakarias Waaran haastattelun. Ammattikoulua käyvä nuori pitää Meänmaa-hanketta "kauhean poliittisena". Tässä poliittinen-sanalla taitaa olla negatiivinen painolasti.

Se on täältä puolelta katsottuna mielenkiintoista. Toki hanke on poliittinen siinä mielessä, että poliitikothan sitä vetävät, mutta en pitäisi sitä "kauhean poliittisena". Ilmeisesti hanke näyttäytyy ruotsalaisille erilaisena kuin meille suomalaisille. Kolarista päin katsoen hanke on esimerkiksi kielten suhteen tasapuolinen, suomi, ruotsi ja meänkieli ovat tasavertaisesti mukana. Meänkieli on kuitenkin Pajalassa niin het potatis, että kaiketi kaikki sitä sivuava on väistämättä "poliittista".

Pajalassa sattui kerran silmään, että siellä on sosialidemokraateilla oma toimisto, kyltteineen kaikkineen. Teki mieli mennä kolkuttelemaan, että onko siellä tosiaan joku töissäkin. Suomessa ei puolueilla ole vissiin varaa tai halua pitää omia toimistoja niin pienillä paikkakunnilla, ei edes keskustalla. Politiikka siis ainakin näkyy katukuvassa enemmän Pajalassa kuin Kolarissa.

Mikael Niemen Vittula-kirjan mukaan Pajalassa käytiin ennen joko Icassa tai Konsumissa sen mukaan, oliko maailmankatsomus porvarillinen vai sosialistinen. Pitääköhän se jako yhä kutinsa? Ja voiko jotain päätellä siitä, että Konsum on Pajalassa se suurempi kauppa – Vittulan mukaan siellä kävivät sosialidemokraatit.

Saamisesta, alfa-ihmisistä ja eräopaskoulutuksesta

2009-02-05T09:34:00.002+02:00

Ylen TV 1:n Voimala-ohjelma teki maanantaina kulttuuriteon tuomalla ruutuun miehen, joka ei saa. Hän on kirjailija Timo Hännikäinen, ja hän on kirjoittanut parittelu- ja pariutumisepäonnestaan kirjan nimeltä Ilman.

Se on rohkea teko. Ja se, että tulee vielä televisioon puhumaan asiasta huonosti istuvassa puvussa.

Keskustelukumppaneiksi ohjelmaan oli kutsuttu prostituutiota tutkinut Anna Kontula, psykologi-kirjailija Esa Sariola sekä joku nainen, jolla on itseään kymmenen vuotta nuorempi mies. Olikohan studiossa yhtä kiusallista istua kuin kotisohvalla miettimässä, että tässä sitä nyt keskustellaan muka seksuaalikulttuurista, mutta mielessä pyörii koko ajan kysymys: miksi Timo ei saa, ja onko vika Timossa vai ympäristössä?

Erittäin hyvää tv-ohjelmaa siis.

Siinä vaiheessa meni jo komiikan puolelle, kun Timo alkoi valittaa, että alfa-urokset kahmivat naisia enemmän kuin tarvitsisivat, ja siksi muut, muun muassa Timo, jäävät ilman. Se joku nainen, jolla on kymmenen vuotta nuorempi mies, ehätti julistamaan itsensä entiseksi alfa-naaraaksi, joka kypsässä iässä teki itsensä (huom. itsensä) kanssa sopimuksen, että nyt hän valitsee sitoutumisen.

On mielenkiintoista, että joku haluaa julistautua alfa-naaraaksi, edes entiseksi. Siitä huolimatta hän vaikutti lähinnä vain ihmiseltä, jonka leukaperiä kiristää liikaa.

Puutteessa ja yksin eläminen on kuitenkin iso, kipeä asia silloin, kun sitä ei ole valinnut. Täällä haja-asutusalueella kumppanin etsiminen lienee vielä vaikeampaa kuin kaupungissa, missä tilaisuuksia kohtaamisiin on tarjolla kosolti enemmän. Eräs Kolarista kotoisin oleva tuttava kävi olemassa täällä vuoden töissä, ja kaveripiiri yllytti häntä kovasti jäämään, mukavaa ja hauskaa ihmistä. Jäädä ei kuitenkaan voinut, kun ei ollut kumppania, ja takaraivossa kyti pelko, ettei sellaista täältä niin helposti löytyisikään.

Tuttava palasi kaupunkiin, ja kuuluu menneen juuri naimisiin. Terveisiä ja onnea vaan sinne Ouluun!

Muoniossa Ammattiopisto Lappian eräopaskoulutuksella on paitsi suuri henkinen myös biologinen merkitys paikkakunnalle. Koulu tuottaa Muonioon jatkuvasti uusia kumppaniehdokkaita geeniperimää sekoittamaan. Aika monta kertaa on juttukeikalla kuullut samantapaisen aloituksen: "Noo, tulin tänne vuodeksi eräopaskouluun, ja sitten tapasin..."

...ja vielä Euroviisuista:

Eräs kaverini kuvaili yhtä 1990-luvun tanssimusagenreä, että siinä "mustat miehet puhuu matalalta ja isotissiset naiset laulaa korkealta". Eikö olekin kuvaavaa? Heti tietää, millaisesta musiikista on kyse.

Waldo´s Peoplessa on kyse vähän samasta, mutta siinä valkea mies puhuu matalalta ja normaalirintaiset naiset laulavat korkealta. Ja Euroviisujen Suomen karsinnan voittanut kappalekin voisi olla kesähitti vuodelta 1993.

Jos Lose Control voittaa Moskovassa, lupaan askarrella karvalakistani arktiset rintaliivit.

Lamasta, lamasta, lamasta...

2009-01-29T08:04:00.002+02:00

Ovatko valtionpäämiehemme tulleet hulluiksi? Kauppalehden kannessa oli alkuviikolla Vanhasen, Kataisen ja Urpilaisen allekirjoittama "Lamankaatolupa". En tiedä, miten sen pitäisi tehota, mutta ensimmäisenä tuli mieleen kysymys, ovatko asiat tosiaan jo noin huonosti.

Minä täytin 18 vuotta 1992, syvimmän laman aikaan. Ensimmäisiä oman alan töitäni tein seuraavina kesinä. Muistan sen mielialan ja tunnelman työpaikoilla. Tai sen tajuaminen tapahtui vasta jälkikäteen, sitten kun seuraava, lamasta henkisesti vapaa sukupolvi tuli työmarkkinoille. Heillä on aivan erilainen asenne itseensä ja työhön.

Oman sukupolveni edustajista koen läheisimmäksi Osku Pajamäen (sd.), tuon onnettomien tähtien alla ratsastavan ritaririevun, jonka sukupolvien sodasta kirjoittaman opuksen kaikki lyttäsivät ja joka ei päässyt eduskuntaan vielä neljännelläkään yrittämällä.

Mutta ehkä lamankaatotalkoita sittenkin tarvitaan. Ainakin yritetään tehdä jotain, vaikka se nyt näyttääkin lähinnä puumiekalla sohimiselta sinne tänne samaan aikaan kun giljotiini napsii tasaiseen tahtiin työpaikkoja alta. Naurettavinta, jopa härskiä, on ihmisten, tavallisten ihmisten yllyttäminen kuluttamiseen. Ihmisten, jotka laskevat euroja seuraavaan palkkapäivään, että raaskinko nyt ostaa tätä Polar-juustoa, kun se on kalliimpaa. Revi siitä lamaa kaatavia kulutuspäätöksiä.

Köyhimmille ei taida olla oikein mitään sanottavaa.

Kolarissa vieraili tällä viikolla keskustan kansanedustaja Kyösti Karjula, jolla oli mielenkiintoisia ja korkealentoisia ajatuksia siitä, miten lamasta selvitään. Niiden seuraamista tosin häiritsi tieto siitä, että Karjulalla on parikymmentä lasta; hän on Lumijoelta, vanhoillislestadiolaisten sydänmailta. Teki mieli kysyä, mitä hän on mieltä juuri julkaistusta lestadiolaisäideistä ja ehkäisystä tehdystä tutkimuksesta, mutta se ei oikein liittynyt tilaisuuden aiheeseen.

Karjula oli vaikuttava puhuja ja varmasti oikeassa siinä, että yhteiskunnassa tarvitaan syvällistä ajattelutavan muutosta, myös julkisella puolella, missä pitäisi löytää uusia, parempia käytäntöjä.

Poterot vain taitavat olla siihen liian syviä.

... ja Euroviisuista

Ensi lauantaina Suomen edustajaksi seuraaviin Euroviisuihin valitaan Signmark. Siis jos oikeus tapahtuu.

Signmark voitti viimeisen karsinnan, ja olin esityksestä ihan intona. Vaahtosin kotisohvalla miehelle, että ensin Lordi, nyt Signmark! Taas voidaan näyttää Euroopalle, miten suvaitsevaisia suomalaiset ovat!

Mies latisti tunnelmaa: "Niin joo. Kuuromykkiä saatananpalvojia."

Lääkelaitoksesta, Helsingistä ja herkästä hipiästä

2009-01-22T08:42:00.002+02:00

Lääkelaitoksen siirtäminen Helsingistä Kuopioon on sekä aluepoliittinen että perinteisen poliittinen päätös.

Keskustalla alkoi olla jo pakkorako tehdä jotain tuotantoeläimen hännän tavoin laskevalle kannatukselleen; kuntavaalit osoittivat, että maalaisten mielestä kaupunkilaisten kosiskelussa on menty jo liian pitkälle.

Kokoomuksessa Katainen kannatti Lääkelaitoksen siirtämistä – omaan vaalipiiriinsä. Toisaalta Katainen tuskin pisti pahakseen parin puoluetoverin kritiikkiä päätöstä kohtaan, sekin sataa pääkaupunkilaisten kannatuksena omaan laariin.

Uutisvuodossa taas lappeenrantalainen demari Anneli Kiljunen oli olevinaan niin jämäkkänä ja vastusti siirtoa muka asiaperustein, vaikka siinä vain opposition edustaja narisi päätöksestä, joka ei koidu omien äänestäjien hyväksi.

Asiassa löytyy niin paljon hyviä perusteluja sekä puolesta että vastaan, että oman mielipiteensä voi muodostaa juuri niin opportunistisesti kuin haluaa.

Kun puhutaan aluepolitiikasta, tarkoitetaan yleensä sitä, että valtio työntää rahaa maaseudulle suhteessa enemmän kuin kaupunkeihin, jotta maalla olisi parempi elää. Tämä näyttää pääkaupunkilaisten mielestä keinotekoiselta, maaseudun tekohengitykseltä. Viraston siirto "väärään" suuntaan on ikään kuin luonnotonta, mutta se, että esimerkiksi valtion työpaikkoja on vuosikausia siirretty keskuksiin, on vain luonnollista kehitystä.

Kauheinta asiassa näyttäisi helsinkiläisten mielestä kuitenkin olevan se, että jos joku Lääkelaitoksella haluaa pysyä nykyisessä työssään, hänen pitää muuttaa Kuopioon.

Tässä välissä haluan todeta, että Helsinki on upea kaupunki, varsinkin kesällä. Ja toiseksi, että Kuopio on upea kaupunki, varsinkin kesällä.

Helsinkiläiset ovat väliin aika kovia maalaisille. Viimeksi Nyt-liite kävi Nurmijärvellä irvailemassa hyväntahtoisten nurmijärveläisten nähtävyyksille. Mutta toisaalta helsinkiläiset ovat kauhean herkkähipiäisiä siitä, mitä Helsingistä sanotaan. Ja nyt puhutaan siis korkeasti koulutetuista, sivistyneistä kaupunkilaisista. Auta armias, jos joku menee vihjaisemaan, että jossakin muuallakin saattaa olla ihan kiva asua, hän saa heti niskaansa kolonnan Hesarin toimittajia, jotka kolumnoivat Katajanokan tai Kallion ihanuudesta.

Ja onhan Helsinki ihan mahtava paikka.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että iso kaupunki ei sovi kaikille. Ja siksi ihan kaikkien ei kannattaisi väkisin työntyä sinne – muuallakin elämä voi olla ihan mielekästä, vaikka oopperatalo puuttuu.

Esimerkiksi minä en viihtynyt Helsingissä. Mutta ennen kuin kukaan stadilainen hermostuu, painotan ja alleviivaan, että se on yksinomaan omaa syytäni! Helsinki on upea paikka! Varsinkin kesällä!

Tulin siellä liian levottomaksi ja vietin liikaa aikaani ravitsemusliikkeissä. Jotka olivat loistavia paikkoja! En minä sillä!

Olen miettinyt asiaa paljon, etenkin silloin, kun tulee ikävä Helsinkiä.

Ehkä vika on siinä, että iso kaupunki ei koskaan nuku. Se aiheuttaa minussa levottomuutta; jossakin on aina joku valveilla, jossakin tapahtuu aina jotakin, enkä millään pysty olemaan aina hereillä.

Minä nukun paremmin, kun tiedän, että lähistöllä on hereillä korkeintaan naapurin Eine, jota reuma valvottaa.

Moottorikelkoista, digitelevisioista ja fiksuista ihmisistä

2009-01-15T09:34:00.002+02:00

Olen alkanut hieman ymmärtää äkäslompololaisia.

Äkäslompololaiset estivät valituksillaan moottorikelkkareitin vetämisen kylänsä ja Äkäslompolojärven läpi. Kunnan jo vuosia sitten tekemässä ehdotuksessa reitti olisi kulkenut järveltä noustessaan muutaman metrin päästä erään asuintalon nurkasta.

Ajattelin silloin, että onkohan tuosta nyt niin paljon haittaa, jos joskus vähän pörisee. Mutta tähän, kuten niin moneen muuhunkin asiaan, pätee aatteleppa omalle kohalle -prinsiippi.

Asun nykyään rivitalossa joen rannalla, ja joella kulkee kelkkareitti. Jotkut kelkkailijat nousevat joenuomasta tielle talomme nurkalta. Liikennettä on kuitenkin niin vähän, että se ei vielä ärsytä. Joskus tuntuu oikeastaan ihan kivalta, kun joelta näkyy kelkan valovana – kulkuväylähän joki on vanhastaan.

Mutta ongelmana on, että ihan läheltä ohi huristelevat moottorikelkat sotkevat digitelevision signaalin. Se liittyy jotenkin siihen, että meillä on pöytäantenni ja kelkoissa kakstahtikoneet, joissa on tulpat ilman suojaa, joten kipinä jotenkin... kai hyppää siihen antenniin. Tai jotain.

Näin minulle selitti eräs insinööri. En tiedä, olisiko asian selittämiseen varsinaisesti tarvittu insinööriä, mutta on hyvä ottaa varman päälle.

Joka tapauksessa joka kerta, kun joku testosteronia kuohuva kolarilaisnuorukainen ryykää tulemaan joenpenkkaa, television kuva muuttuu mosaiikiksi. Ja jumangaude, jos Ilman johtolankaa on juuri menossa!

Silloin puin aina nyrkkiäni. Tosin vain sohvalla seinän takana pimeässä.

Vaikka mistäpä minä tiedän, ovatko ohiajajat kuumana käyviä nuorukaisia. Se on vain kelkkailuun liittyvää ennakkoluuloani.

Moottorikelkkailu kuuluu niihin asioihin, joita ns. fiksut ihmiset pitävät turhana. Samat fiksut ihmiset saattavat tosin lentää maapallon toiselle puolelle, mutta se onkin maailman avartamista ja eri kulttuureihin tutustumista.

Kauas lentämisestä puheen ollen, nyt kun on taantuma tai, kuten rohkeimmat/vellihousuimmat sanovat, lama, josta pitää/ei saa puhua (vakaumuksen vastainen yliviivataan), ihmiset ostavat kuulemma vähemmän sekä kaukomatkoja että moottorikelkkoja.

Sen kyllä käsittää ihan olematta ekonomikin.

Karvalakista, Anterosta ja alakulosta

2009-01-08T09:52:00.002+02:00

Sain muutama vuosi sitten perinnöksi karvalakin. Tai eihän se mikään perintö ollut, kunhan pelastin reuhkan joutumasta kaatopaikalle.

Lakki kuului isotätini miehelle Anterolle. En tuntenut häntä kovin hyvin, mutta hän vaikutti ihmiseltä, joka oli nähnyt vaivaa muodostaakseen mahdollisimman kattavan maailmankatsomuksen, jonka myötä hän oli saavuttanut mielenrauhan. Keskipohjalaiseksi kondiittoriksi häneltä jäi jälkeen varsin paljon kirjoja.

Kun vanhempani näkivät hänet viimeisen kerran sairaalassa, hän lausahti tyynesti, että olisi mukavaa vielä elää, mutta tähän tämä elämä nyt päättyy.

Antero taisi olla paljon kylmäpäisempi kuin minä. Sitä paitsi karvalakkikin on kuin uusi.

Kolarissa karvalakille on ollut käyttöä, viimeksi eilisaamuna, kun mittari painui kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen ja oli käveltävä töihin. Maailma oli järjestyksessä, kun päässä oli perintölakki ja sen ympärillä juuri siihen sopiva sää.

Kun kovat pakkaset alkavat, ja seitsemän vuoden Lapin kokemuksella sanoisin, että ne tulevat kerran talvessa, sitä on jo ehtinyt odottaa. Ja ainakin minä toivon, että mittarinneula kävisi mahdollisimman alhaalla. En osaa sanoa miksi. Ehkä sitä vain tarvitsee jotakin päiviteltävää päiviensä ratoksi.

Joillakin vanhoilla ihmisillä, eritoten miehillä, on tapana merkitä säätiloja allakkaan sotilaallista niukkuutta ja tarkkuutta noudattaen: +12, puolipilvistä, illalla heikkoa tuulta. Haastattelin yhtenä keväänä Kolarin ja Muonion rajalla asuvaa Onnia, joka on merkinnyt säätiloja ylös vuosikymmenten ajan. Hän pystyi niiden perusteella jo hieman ennustamaan sään vaihteluita.

Voisikohan samalla tavalla oppia ennustamaan omia (tai kumppanin) mielialavaihteluita? Jos merkitsisi niitä ylös päivittäin lyhyen ytimekkäästi: keskivahvaa alakuloa, merkityksettömyyden tuntua, illalla ontto olo.

Filosofi Maija-Riitta Ollila horisi joskus jossain haastattelussa, että ihmisellä pitää olla "henkinen sohva", joka tarkoittaa kai jotain mielen lepotilaa. Minulla on henkinen karvalakki, jonka erikoisuutena on, että se on myös fyysisesti olemassa. Se pitää lämpimänä kovimmallakin kelillä, ja keskivahvaan alakuloon auttaa, kun muistelee Anteroa, joka otti kuoleman vastaan kuin elämän, luontona.